Aina sydämessäni

Elämässä tapahtuu toisinaan asioita, jotka ovat raskaita ja vaikeita hyväksyä. Muutaman päivän epäuskoisuuden ja kieltämisen jälkeen tapahtunut alkaa prosessoitumaan sisälläsi, ja pikkuhiljaa huomaat olevasi surutyön keskellä. Tuntuu, että aika ensin pysähtyy ja menee sitten hitaasti eteenpäin.

Minulle kävi näin toissa viikolla, kun tätini nukkui pois syövän uuvuttamana. Ikävä on kova, ja päivä kerrallaan yritän päästä surutyössä askeleen edemmäs. Tätä kai tarkoitetaan koko sanalla, se saa uuden merkityksen kun ymmärrän konkreettisen tilanteen. Olen menettänyt ihmisiä lähipiirissäni aiemminkin, mutta tällöin on ollut erittäin nuori tai jopa teini-ikäinen, jolloin suruprosessi oli hieman erilainen, koska et samalla tavalla vielä käsitellyt tuolloin tunteitasi.

Joogaharjoitus on syventänyt omaa tapaani ensinnäkin huomata tunnetilani ja toisekseen työstämään niitä samoin tein. Luin ensitöikseni läpi tätini kanssa viimeisten kolmen vuoden aikana vaihtamiani Whatsapp-viestejä, ja siirryin näistä vanhempiin, noin 10 vuotta sitten vaihdettuihin sähköposteihin. Lähes kilometreiltä tuntuvien viestiketjujen läpikäynti auttoi minua henkilökohtaisesti surun keskellä ja toi lohtua, ikäänkuin tätini olisi siinä vierelläni ja eläisin nuo iloiset hetket ja yhteiset matkasuunnitelmamme Espanjaan uudelleen. Ymmärrän että monille tämä tekisi erittäin kipeää ja ei tulisi kuuloonkaan tehdä heti tai edes vuosiin menetyksen jälkeen, mutta minulle tämä on toiminut hyvin ja olen löytänyt tästä tosi paljon lohtua. Olisin kuitenkin ennemmin tai myöhemmin käynyt nämä läpi, joten päätin että mielummin näin ennemmin.

Olimme sähköpostien kulta-aikana eli ennen Whatsapin yleistymistä yhteiset kirjekaverit, voisi sanoa. Juteltiin kaikesta maan ja taivaan välillä sähköpostin välityksellä, kun asuin itse Ahvenanmaalla ja Englannissa ja tädilläni oli asunto Espanjassa. Tätini tsemppasi ja hänellä oli äärettömän hyviä vinkkejä ja neuvoja antaa asiaan kuin asiaan, ja hyvin sivistynyt maailmankatsomus.Olen huomannut, että menetyksen hetkellä tunnetilat menee melkoista vuoristorataa. 

Itkua voi tulla tuon tuosta ihan arvaamatta, yhtäkkiä voi iskeä kiukku tai raivopuuska, toisinaan saattan nauraa jollekin vaikka lukemalleni sähköpostille, ja joskus sydämeni täyttyy kaipuusta mutta myös kiitollisuudesta. Se että käy läpi vanhoja viestejä ja valokuvia ei ole menneessä vellomista, vaan arvostuksen osoitusta niille yhteisille jaetuille hetkille ja muistoille. Paljon jäi vielä sanomatta ja tekemättä, mutta paljon tuli myös sanottua. Tärkeän ja läheisen ihmisen menettämiseen ei ole koskaan valmis, mutta voimme iloita jaetuista iloisista muistoista ja elää niitä uudelleen mielestäni niin paljon ja usein kuin se meitä huvittaa, ei pelkästään henkilön hautajaisissa.

Surun keskellä voi löytää valoa ja lohtua. Vaikka alkuun tilanne saattaa pysäyttää ja jopa lamaannuttaa, on hyvä muistaa, että menehtynyt ihminen ei haluaisi nähdä läheisiään siinä mielentilassa kovin pitkään. Varmasti hänkin toivoisi, että he löytäisivät uskoa tulevaan ja voimaa jatkaa eteenpäin ja toteuttaa itseään. Se ei ole välinpitämätöntä asennetta, vaan vahvuutta ja välittämistä.

Laitoin tämän otsikoksi tarkoituksella Aina sydämessäni, sillä viimeinen käyty keskusteluni tätini kanssa loppui hänen sanoihin: “Olette aina sydämessäni”. Se oli mielestäni mitä ihanin lause kuulla, vaikken halunnut uskoa että se jäisi viimeiseksi. Uskon kuitenkin, ettei se oikeasti ollut viimeinen ja että tiemme kohtaavat vielä joskus jossain muualla.

Tässä loppuun vielä pieni säe tätini yhdestä lempikappaleesta, Cheekin Timantit on Ikuisia

Anna mun säilyttää se voima mun sisällä,

Se sama voima, kun isällä.

Erikoiset elämät luo erikoisii ihmisiä,

Oon yksi heistä, anna jalat maassa silti pitää.

Nuori, tyylikäs ja varakas,

Ne sanoo et mä räppään vaan naisist, autoist ja rahasta.

Mutsi kysy, luuletsä olevas James Bond,

Sanoin, emmä tiedä, mut jotain samaa meis on.

Tää, ei tuu poistuu täältä koskaan.

Woo-oo-oo-oo

Timantit on ikuisiaaa-a-aa.

//Nina