tiistai 17. maaliskuuta 2015

Loved this post


Kuvituksena random blogikuvia arkistoista
//pictures found in my blog archives

Luen usein iltasella päivän päätteeksi blogeja, sekä ulkomaalaisia että kotimaasta, ja usein huomaan kiinnittäväni huomiota sellaisiin asia - ura - tai kannustaviin postauksiin, joita itsekin sitten välillä omaan blogiin olen kirjoitellut. Visuaalisen 'streamin' ja nopeamman informaation saamiseksi esimerkiksi uutuusjutuista design - ja muotimaailmassa skrollaan usein illallisaikaan puhelimella Twitteriä, Flipboardia ja Pinterestiäkin, kolme suosikkiaplikaatiotani. Twitteriin olen täysin koukussa, se on kyllä nopein tapa löytää reaaliajassa kaikki, mistä muotimaailmassa juuri tällä hetkellä kuhistaan.

Joka tapauksessa, halusin jakaa erään postauksen, jonka tänään luin. Jenni on tämän kirjoittanut jo joulukuussa nähtävästi, mutta parempi jakaa myöhään kuin ei milloinkaan. :) postaus käsittelee sitä, miten elämä on yhtä suurta ja pitkää oppitietä. Sitä, miten sitä taaperretaan täällä ollessamme läpi pienin miniaskelin, hieman kerrallaan edeten ja välillä onnistuen. Mutta ennen kaikkea sitä, miten täytyy opetella ymmärtämään ja hyväksyä, ettei kaikessa voi tai tarvitse olla paras vaan usein ihan hyvä riittää pääsemään elämässä eteenpäin. Itse lukeudun niihin, jotka puurtaa kovaa ja sitten se lopulta palkitaan, joko hyvällä arvosanalla, kivalla kommentilla täällä blogissa, tai muulla tavalla. Olen huomannut näin 'vanhemmiten', miten hyvältä se aito kehu tuntuu, ja miten sen saamista tulee arvostaa. Kehut asioissa, joita suoritat ja teet täydellä sydämelläsi, ovat kultaakin arvokkaammat, vaikka ne olisivatkin vähässä. Jotkut ihmiset, minä mukaanlukien, kuuluu valitettavan usein niihin, jotka muistaa ne harvat kritiikit useemmin kuin ylistävät kehut, koska ne riipaisevat pahemmin. Näissä tilanteissa keskitynkin aina muistelemaan niitä kertoja, joina työtäni on kehuttu, ja saan usein asiaa laskeskellessani huomata, että niitä on kertynyt pitkä litania.





Elämän polussa me kaikki opimme asioita vähän kerrallaan. Jenni kirjoitti hyvin siitä, miten joillakin se sujuu nopeammin toisten vain ollessa luonnonlahjakkuuksia monissa asioissa, ja toisilla se vie aikaa. Itse blogiakin kirjoittaessa, tai lähemmin tämän kirjoitushistoriani aikana, olen liian usein 'pidättäytynyt' liikaa ja näin ollen tekstien julkaisusta on tullut haastava, jollei jopa mahdoton prosessi, joka on vienyt hurjasti arvokasta aikaa muiden asioiden tekemisestä. Tekstien julkaisun vaikeus on kaiketi johtunut täydellisyyden tavoittelusta ja siitä, että olen vaatinut liikaa itseltäni suhteessa siihen, missä olen valmius-akselillani. 

Jos olet kehittymisvaiheessa jossain asiassa, et voi vaatia itseltäsi heti pron ja maisterin suoritusta, missä ikinä työskentelet tai opiskelet. Sinun on tehtävä asiat niin hyvin kuin pystyt juuri sillä hetkellä, sillä kukaan tuskin tekee tahallaan asioita ns. 'paskasti'. Seuraavalla kerralla teet ne taas ehkä 20% paremmin, mutta paremmin kumminkin. Tämä hierarkia jatkuu siihen asti, kunnes huomaat tehneesi jonkin asian 100% paremmin kuin sen ensimmäisen samantyyliseen tehtävään tai vaikkapa harrastukseen liittyvän asian. Kaikessa kehitytään siis elämän läpi - se on loppumaton opinahjo, mutta tärkeintä on hyväksyä se aste, jolla parhaillaan olemme ja edetä sen mukaan. Huomaan itse kehitykseni katsomalla vaikkapa vanhoja, ekana vuonna tekemiäni kouluprojekteja tai ihan ensimmäisiä englanniksi käännettyjä blogipostauksia lukiessa. Sinusta tavallaan tulee vähän niinkuin oman itsesi opettaja - huomaat virheet kuin proofreader konsanaan. Muista aina olla armollinen itsellesi ja taidoillesi reaaliajassa. Kaikkea ei tarvitse eikä voi oppia yhdessä päivässä, tai usko tai älä, yössäkään.

Hyvää viikonalkua kaikille!

//I wrote a late evening post about a topic I read this evening in a Finnish blog. It was covering how imperfection is interesting, and how we evolve on our way to mastering in a subject matter, or even more subjects. Life is a lifelong 'school' where we only learn by progressing a tiny bit at a time, but the most vital part is to realize and comprehend with this ourselves. Say, when you're completing a task, like writing, designing or photographing something, in all these scenarios, imagine you always progress 20% per time. Eventually, when repeating the similar thing all over again many times, you will look back and notice, that hell, I've progressed 100% from what I did the very first time. 

No one wants to 'go down the shitter' on purpose - we always aim to do our best, that meaning according to our capabilities and skills at that particular time. Even now, when looking back at my uni work in year one, I can compare and contrast the difference clearly, or when looking at my first blogpost where I translated my writing to english back in 2012. It is a matter of resilience very much - and by coping with your learning pace, not trying to be better than you truly and honestly are. For some of us, learning and progressing in new things comes more naturally and the progress is quicker, whereas for some learning the same thing may take weeks or months more. But we are all getting there eventually!

Have a nice week all!
(ps you can access the post here, although it is written in Finnish)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...