keskiviikko 23. heinäkuuta 2014

Lost and found in frustration



Brief text summary in English at the end)

Kuvituksena otoksia viime viikon lomailulta

Takana on vähän tarkoitettua pidempi blogitauko, pahoittelut siitä, tai ehkä sitä ei tarvitse pahoitella, pidin tässä kesälomaa sitten blogistakin. Moni on ollut lomilla ja varmasti ollut muuta tekemistä kun koneella istuminen, itseltä on jäänyt tämä puuha lähes kokonaan väliin puhelinta lukuunottamatta, pakkomielle tsekkailla aina tietyt sivustot, mutta tänään kaivoin läppärin lomatauolta työmielessä ekaa kertaa puoleentoista viikkoon :)

Sitten asiaan! Bakteeri/ vatsan alueen infektio vei mut siis viime viikon lopulla vuoteen omaksi. Muistot tästä ajasta tai lähinnä lauantai yö-maanantai yö ovat niin huurteiset ja kipu oli niin kovaa, että haluan mielellään vain unohtaa mokoman ja niellä antibioottini, mutta kelataan vähän takaisin.

Halusin nimittäin nostaa kissan pöydälle ja puhua ihan avoimesti asiasta, jota niin moni muukin on saanut kokea - nimittäin sairaalan päivystyksessä venailu. Minä en puhu turhasta, sillä mulla on takana lähes 2 työpäivänmittaista päivää odottelua, ja sehän on paljon, ajatellen että nämä päivät pitivät sisältää vain yhden ultraäänitutkimuksen, lääkärikeskuksesta saaneeni alkuperäislähetteen avustuksella. 

Arvioin oman kärsivällisyyskestävyyteni aika korkeaksi, olen aina arvioinut (se on synnynnäistä osin) ja tämän lisäksi se on harjaantunut ulkomailla asumisen ajan.


Siis silloin, kun kyse on sellaisesta odottelusta, etta asia skulaa eteenpäin, eli puhutaan nyt vaikka lentokoneessa istumisesta, silloin kestän istumisen vaikka kellon ympäri ja ylikin, sillä tiedät että saavut kyllä ennen pitkää määränpäähän. Mutta entä sitten, kun istut tuntitolkulla vain tyhjänpanttina eikä mitään taatusti tapahdu etkä odota kuin yhtä ainutta raporttia ja lausuntoa? Entä jos se tapahtuu kun olet usein odotushuoneen ainoa iikka eikä ruuhkaa ole missään vaiheessa, katsellen kun hoitajaa poikineen hiihtää ohi? Silloin alkaa se tunnetila nimeltään turhautuneisuus.

Tämä tietty tunnetila koituikin sitten isommaksi kuin se mun itse vaivani. Unohdin miksi alunperin tulin, toisinsanoen tervehdyin, siinä ajassa kun odottelin jeesusta eli tyhjää. Sen lisäksi, että sairaanhoito on hidasta, se on myös ajoin äärettömän epäammattimaista käyttäytymisen kantilta.

Annan teille esimerkkejä. Eilen (ma-ti välinen yö) olin aamuyöstä asti aamuun juoma-sekä syömäkiellossa. Olin lähtenyt sairaalasta edellisiltana näillä ohjeilla, ei millään muulla. Mitä tapahtuu ekana aamulla? Käteeni laitetaan virtsanäytekuppi. Mitä tai millä minun siihen tulisi virtsata? Pyhällä hengelläkö? Joo, yritän parhaani mukaan. Saan vaivalloisesti pienen näytteen aikaan. Palaan infotiskille, jossa kuuluu lausahdus ’ eihän tää riitä mihinkään’. Ystävällistä, kenties sen olisi voinut ilmaista toisin tavoin potilaalle? Potilashan ei ole suinkaan mikään typerys, vaikka nuori onkin. Kaikki me ansaitsemme tasavertaista kohtelua.

Tämä debatti jatkui sillä, että toinen kopissa olleista sanoi, että meidän täytyy ottaa näyte toisella tapaa. Kysyin sitten, onnistuuko ilman virtsanäytettä ja odotin vaihtoehtoja, kunnes toinen hoitajista taas älähti mukavaan sävyyn: ’ pakko onnistuu, jos et pysty pissaamaan’’. Jees. Tässä vaiheessa mittani, joka sisälsi jo edellispäivän odottelut, täyttyi ja sanoin: ’ olisitte tämän purnukan mulle antaneet jo eilen, oltaisiin saatu se täyttymään äärilleen yön/aamun aikana’. Käännyin pois ja taisi päästä kirosana.

Mielestäni se, että alkaa syyttävään sävyyn tuolla tavalla osoittelemaan potilasta, kun hän ei saa virtsattua, on väärin. Varsinkin kun olen 10 min aiemmin kertonut sairaanhoitajalle olleeni koko yön juoma - ja syömälakossa ja saanut tällaiset ohjeet.


Mulla ei ole mitään parin, kolmen tunnin venailua vastaan, mutta sitten kun istuttelu käy päiviksi, se alkaa ottaa vähän vastaan. Siinä ei tosin muu auttanut - kun sain lähetteen, ja jouduin jonottelun kierteeseen. Toinen seikka joka vaikutti venailuun oli henkilökunnalta saadut epäselvääkin epäselvemmät ohjeet. Eli en ole ennen ollut tuolla puolella sairaalaa, en voi tietää miten menetellään. Ultrakuvaan mentäessä (vihdoin, päiväkahdeltatoista) sain ohjeet mennä alakerran rappusia alas ja istahtamaan siihen odotuspenkille. No, kun pääsen hoitohuoneeseen, kuulen, että olisikin pitänyt ilmoittautua. Odotin silläkin penkillä mokoman tunnin, mutta tällä ei enään niin merkitystä, olin jo niin kypsä venailuun. Kihisin hieman raivosta ja sanoin ultrassa olleelle hoitajalleni, että olisin ehkä halunnut vähän tarkemmat ohjeet, eikä vaan istu penkille. Ei mulla sentään kuudetta aistia ole, nyt ainakin tiedän että omatoimisesti pitää aina ilmoittautua.

Ja tähän se ei suinkaan jäännyt. Olin sairaalassa vielä eilen illalla, ja iltapäivällä neljän maissa (olin saapunut sairaalalle jo klo 8.30) tulin takaisin pikaiselta lounastauolta, ja ilmoitin meneväni takaisin istuskelemaan (taas lähes tyhjään odotustilaan). Tähän sairaanhoitaja kysyy: ’ja sä olit?’ ja sama henkilö oli luukulla juuri kun olin poistumassa. Olisi tehnyt mieli vastata : 'se tyyppi, joka on jo toista päivää muumioitumassa tuonne päivystyspenkillenne.’ Tätä edelsi se, kun olin menossa lounaalle ja kysyin kiltisti voinko mennä syömään (tällöin ultrasta oli kulunut aikaa jo 1,5 h ja oloni oli paljon parempi) sain vastaukseksi että 'on tässä muutama potilas ennen, voit käydä' (anteeksi, mitkä potilaat, olen istunut täällä aamusta asti enkä nähnyt mitään potilaita ja tarvitsen vain sen yhden raportin?) Yhteensä tämän jälkeen odotin vielä melkein 2 tuntia. Vähän ennen kuutta pääsin pois. Ja tämä edellytti sen raportin oma-aloitteista, suorastaan anomista sairaanhoitajilta.


Miksi puhun tästä kaikesta? Koska haluan nostaa kissan pöydälle ja aloittaa keskustelun aiheesta, josta niin moni hissuttelee turhankin paljon. Miksi tämä sallitaan? Vaikka et olisikaan kuoleamaisillasi, fair enough, mutta mielestäni kukaan ei antsaitse sellaisia työpäivän pituisia istumistuokioita. Kenelläkään ei ole paitsi aikaa, myöskään hermoja siihen. Siksi sallin itseni tehdä aiheesta tämän kilometripostauksen ja toivon, että samaa kokeneet ottaisivat kantaa eivätkä vain hyväksyisi hiljaa näitä asioita. Ala mikä ala; aina pitää painaa kaasu pohjassa. Ymmärrän että sairaalassa on loma-aikoina kiirettä, mutta siellä jos jossain pitäisi olla tarpeeksi henk. kuntaa aina, ja silloin kun silminnähden näen ettei kiirettä näy mailla halmeilla, silloin nostan asian puheeksi.

Omasta puolestani voin sanoa, etten toivo kenenkään tuonne joutuvan, saati omalta puoleltani kiitän sitä, että tässä ollaan jo paranemaan päin ja bakteeri kaikkosi melkein itsestään, tässä antibiotteja kumminkin syön. Asioista puhuminen auttaa - porvoossa se on ongelma, täällä ei puhuta paljon suoraan, usein haukutaan hissukseen tai paikallislehdissä anonyymisti. Se ei herätä keskustelua, se kuolettaa sitä. 

Tämä on tosin mun blogialueen ulkopuolella eikä ongelma varmaan tällä ratkea. Kokemuksia saa tästä huolimatta jakaa!

//Nina

//I wrote about how unsatisfying the service was at the hospital, where I spent the last couple of days due to my stomach bacteria infection. The slowness, the waiting - all for one ultrasound scan - felt too overwhelming. The purpose was not even to go there, I was sent from another health clinic by a specialized doctor. Anyway, I have fairly good nerves, but when it goes down to two days of waiting, it is too much. For one check - which is expected to happen in a couple of hours - takes two days. I see people come in and out, and I am the last one standing in an empty waiting room, and I cannot see any rush around me what so ever. I felt angry and frustrated - for a reason. I really hope the antibiotics will make my stomach well now and after the next week's check up, so I don't have to go back anymore. I feel very much better to date though, but the time between Saturday night - Monday night is something i REALLY wanna forget asap....the pain and ache, was something terrible...couldn't eat, nor could i sleep properly!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...